William Shakespearen teoksissa on säilynyt kirjallisessa muodossa lukuisia englannin kielen hienouksia, jotka elävät vieläkin puheessa. Romeossa ja Juliassa esiintyy ilmaisu, jolle en tiedä muuta suomenkielistä vastinetta kuin "hölmön homma": wild-goose chase. Se tarkoittaa turhaa, päämäärätöntä tehtävää. Sen eräs muoto on kepponen nimeltä snipe hunt. Siinä hyväuskoisia ulkopaikkakuntalaisia opastetaan metsästämään taivaanvuohia mielikuvituksellisin tavoin. Nuo metsästystavat kuitenkin ovat nöryyttäviä ja niiden tarkoitus on saattaa niitä noudattava amatöörimetsästäjä naurunalaiseksi.
Työministeri Lauri Ihalainen on huolissaan "kauhean ronkeleista" nuorista, jotka eivät työllisty kun eivät suostu ottamaan mitä tahansa työtä vastaan. "Nuorisotyöttömyys on nyt kova. Työttömänä on 70 000 pelkän peruskoulun
varassa olevaa työnhakijaa. Työn ja koulutuksen ulkopuolella arvioidaan
olevan 35 000 nuorta." Onko todella niin, että syy 70 000 ihmisen työttömyydelle on se, että heille ei kelpaa työstä saatava palkka?
Oletetaan, että työnhaussaan onnistuisi vaikkapa 10% työttömistä vuodessa. Loput 90% joko yrittävät parhaansa mukaan saada mitä tahansa työtä, tai sitten keskittyvät oman alansa koulutusta vastaavien töiden hakemiseen - tai sitten passivoituvat täysin, eivätkä enää edes yritä. Viimeksi mainittuja aletaan nimitellä syrjäytyneiksi ja leimata ongelmaksi.
Suomessa on yli 200
000 työtöntä. Heille kaikille ei ole työpaikkoja. He eivät kaikki voi
matemaattis-loogisen johdonmukaisuuden nimissä saada töitä, kun ei niitä
ole.
Kun heille sanotaan "Menkää töihin"; "Ottakaa
vastaan mitä tahansa työtä"; "Paskatöitä ei olekaan"; "Jos olet työtön,
työtäsi on töiden hankkiminen", luodaan tilanne, jossa vain murto-osalla
on mahdollista oikeasti työllistyä ja loput kokevat epäonnistuvansa
päivästä toiseen.
Töitä aktiivisesti hakevat metsästävät taivaanvuohia. He uskovat työssäkäyvien ihmisten neuvoja, patistelua, "kannustusta" ja vinkkejä. "Kannattaa vain sitkeästi yrittää!" Tilanne on sama, kuin jos osa ihmisistä pääsisi sisälle lämpimään tupaan, mutta jättäisivät toiset ulos pakkaseen ja alkaisivat sitten huudella ikkunasta: "Hypelkää, niin pysytte lämpiminä!" Ja ulkona värjöttelevät vieläpä luulisivat että näin tekemällä joskus vielä pääsee sisälle varpaita sulattelemaan. Niin, missä kulkee raja, jonka ylittämisen jälkeen hölmön homma näyttäytyy sellaisena hölmölle itselleenkin?
Kilpailu on määritelmällisesti paremmuusjärjestykseen rankkaamisen tapa. Sen luonteeseen kuuluu kannustaa kaikkia kuin he voisivat voittaa, jotta he yrittäisivät tosissaan. Yhdestä tai muutamasta tulee voittajia, ja he saavat kokea onnistumisen tunteen. Häviäjät ovat enemmistössä, joka ei sitä koe.
Kilpailu, jossa määritelmällisesti kaikki eivät voi voittaa, ja jossa panoksena on toimeentulo, yhteisön arvostus ja yksilön itsekunnioitus, ei vähempää kuin hänen elämänsä, on sadistinen. Kaikkein sadistisimpia ovat ne, jotka haluavat "kannustaa" töihin leikkaamalla työttömyysturvaa ja toimeentulotukea tai muuttaa ne vastikkeellisiksi: siis surkeaksi palkaksi.
Kilpailu työpaikoista ei ole työttömien oman edun mukaista. Työttömyyden syy ei ole se, etteivät työttömät olisi työmarkkinoilla tosissaan, tai ettei heille kelpaisi työstä saatava palkka. Näyttäkää minulle työtön, joka kieltäytyy vakituisesta työpaikasta josta saisi 1500€/kk, niin minä järjestän teille työttömän jolle tuo työ kelpaa.
Tällaisia unelmatöitä ei kuitenkaan ole. On osa- ja määräaikaisuuksia, yksittäisiä pätkiä, jotka vain vaikeuttavat Kelaa vastaan käytävää byrokraattista kaavakesotaa; on surkeita palkkoja, jotka eivät tukien leikkaamisen myötä edes nosta tuloja, vaan voivat jopa pienentää niitä; on harjoittelujaksoja, jotka vastaavat työssäkäymistä muuten paitsi palkan osalta, ja jotka eivät johda työpaikkaan. Jos jotkut kieltäytyvätkin näistä, niin vaatii melko härskiä asennetta 10 000 euroa kuussa tienaavalta ministeriltä haukkua heitä nirsoiksi.
Vaihtoehto: Ei enää keskitytä luomaan kannustimia työttömille hakea työpaikkoja joita ei olekaan. Keskitytään luomaan työnantajille keppejä ja porkkanoita työpaikkojen luomiseksi. Jos valtion velvollisuus olisi joko järjestää kaikille töitä, tai maksaa kaikille alle 1500€/kk tienaaville siitä vajaaksi jäävä osuus, olisi silläkin kannustin luoda sellaisia työpaikkoja jotka hyödyttävät koko yhteiskuntaa. Tai vaikka suojatyöpaikkoja, jotka eivät ole varsinaisesti tarpeellisia, mutta pitävät kaikki mukana työssäkäyvässä yhteiskunnassa. Väitän, että on pitkällä aikavälillä halvempaa pitää juoppoa kunnan urheilukentällä huoltomiehenä (vaikka hän tekisikin työnsä huonosti), kuin pitää häntä työttömänä alkoholistina ja sosiaalitoimen asiakkaana.
torstai 29. marraskuuta 2012
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Työttömän ei pidä tehdä paskaisia duuneja
Kas vain. Vappu ehtikin jo loppua. Toivottavasti kaikki myös lopettivat vappunsa juhlimisen.
Vappu on perinteinen työväenjuhla. Työväellä onkin aihetta juhlaan, toisin kuin pätkätyöläisillä ja työttömillä. Pätkätyöläiset tekevät paskaduunia, työttömät eivät saa edes sellaista.
Paskaduuni määritellään sellaiseksi työksi, jossa on huono palkka, ei etenemismahdollisuuksia, ei säännöllisyyttä, eikä se ole tekijästä mielekästä. Paskaduuni on hyvä sana, muttei kata kaikkea epämielekästä työtä. Kutsuttakoon tiettyjä töitä yleisnimityksellä paskaiset duunit.
Paskainen duuni on sellaista työtä, jonka tekemisestä ei hyödy suhteessa siihen käytettyyn aikaan ja energiaan. Sivistysvaltiossa kaikki yhteiskunnan jäsenet täytyy pitää hengissä, jolloin yksilön kannalta työn arvo ei ole itsensä elättämisessä. Työn on tarjottava jotain enemmän, mutta monet työt eivät sitä tee. Sellaiset työt ovat paskaisia, sillä työntekijä on paskaisessa tilanteessa: työ ei ole mielekästä, mutta sen tekemisen lopettaminen olisi vielä vähemmän mielekästä. Paskainen juttu.
Tämä paskaduunia laajempi käsite, joka siis sisältää myös paskaduunit, on siksi tarpeellinen, että paskainen duuni voi olla kohtuullisen hyväpalkkaistakin työtä, mutta joko siinä ei kerry työtunteja tarpeeksi jotta käteen jäisi oikeasti hyvä kuukausiliksa, tai sitten töitä on tehtävä palkan eteen niin paljon ettei mihinkään muuhun elämään jää aikaa. Paskainen duuni rajoittaa yksilön valinnanvapautta kontrollin, mm. yhteiskunnan ja työnantajan, mutta myös yksilön itsensä, kautta. Viimeksimainittu ilmiö johtuu työmoraalista, jonka yksilö on omaksunut itsekontrollin muodoksi. Se voi olla hyvä asia jos haluaa saada töitä tehtyä, mutta se myös saa yksilön tekemään asioita "koska näin pitää tehdä", eikä siksi että ne olisivat mielekkäitä.
Esitän kirjoituksen lopussa ehdotuksen paskaisten duunien ongelmien helpottamiseksi. Huomioidaan ensin kuitenkin toinen alussa mainittu ongelma: työttömyys.
Kapitalismin perusajatuksen mukaan yrityksen ei tule luoda työpaikkoja, vaan tuottaa voittoa omistajilleen. Kenelle sitten työpaikkojen luominen kuuluu?
Pääomaa on olemassa yksityisessä ja julkisessa omistuksessa. Julkinen pääoma on peräisin veroista, joita maksetaan mm. yksityisestä pääomasta. Jos työpaikkojen luominen ei kuulu yksityiselle pääomalle, sitten se kai kuuluu julkiselle pääomalle. Eli valtion on verotettava pääomatuloja sitä voimakkaammin, mitä suurempi työttömyysaste, jotta se voi työllistää ihmisiä valtiolle ja kunnille niin että he voivat maksaa enemmän veroja. Onko tämä keynesiläistä sosiaaliliberalismia, vaiko sosialismia, ellei peräti kommunismia?
Karl Marxin mukaan sosialistinen valtio johtaa vääjäämättä kommunismin toteutumiseen, sillä valtio "kuihtuu pois" itsestään. Sigmund Freudin mukaan psykoanalyysissä toteutuu sen perimmäinen tavoite, psykosynteesi, itsestään. Adam Smithin mukaan talousliberalismin näkymätön käsi jakaa kaikille hyvää itsestään. Kaikki edellämainitut opit ovat osoittautuneet vääriksi.
Sosialistiset valtiot kyllä katosivat, mutta eivät siksi että olisivat saavuttaneet kommunismin. Freudin teoriat jouduttiin laittamaan uusiksi jotta potilaat olisivat terapian jälkeen oikeasti voineet paremmin kuin ennen sitä. Vaikka talousliberalismissa saataisiinkin aikaan sosiaalista liikkuvuutta köyhistä rikkaisiin, se myös luo yhteiskunnallisia luokkia, joihin jää ihmisiä pysyvästi.
Jotta talousliberalismin opit saataisiin toimimaan niin että kaikilla on parempi olla, pitäisi kaikkien yhteiskunnan jäsenten olla edes suunnilleen yhtä hyviä taloudellisia toimijoita. Muuten parhaat pääomakeinottelijat rikastuvat todella paljon, kun taas huonot menettävät omaisuutensa epäonnistuneilla sijoitusratkaisuillaan ja jäävät lisäksi velkaloukkuun. Hyvät työntekijät saavat keskinkertaiset tulot, mutteivät välttämättä, sillä yksittäisen työntekijän panos ei auta jos työnantaja ei tee voittoa. Heikommin työmarkkinoilla pärjäävät jäävät pysyvästi köyhiksi, ja kaikkein vaikeimmista ongelmista kärsivät syrjäytyvät kokonaan. Köyhyys alkaa myös periytyä, kun varakkaimmat laittavat lapsensa varakkaiden kouluun ja köyhät köyhien kouluun, minkä jälkeen varakkaista kouluista valmistuvat perivät vanhempiensa omaisuuden ja korkeintaan palkkaavat köyhiä töihin.
Vapaa markkinatalous kuitenkin toimii monessakin mielessä paremmin, tai pitäisikö sanoa vähemmän huonosti, kuin vaihtoehtoiset talousjärjestelmät. Miten voidaan siis parantaa järjestelmää, joka aiheuttaa sekä toivottuja että ei-toivottuja seurauksia? Ja miten painottaa pätkätyötä mielekkäämpään suuntaan?
Vaihtoehto: Ainoa järkevä ratkaisu on verotuksella ja julkisista varoista jaettavilla tuilla toteutettu tuoloerojen tasaaminen. Verotuksen ei välttämättä tarvitse olla täysin progressiivista, vaan se voi olla pienituloisille regressiivistä/negatiivista, keskituloisille tasavero ja vaikkapa yli 4500€/kk tienatuille tuloille progressio.
Systeemi toimisi näin: Kaikille Suomessa asuville täysi-ikäisille Suomen kansalaisille maksetaan perustuloa esimerkiksi 1300€/kk. Tästä on maksettava 75% veroa, eli käteen jää 325€/kk (jolloin pysytään mahdollisuuksien rajoissa). Tämän lisäksi käytössä on kansalaispalkka, joka toteutetaan regressiivisellä verotuksella. Kansalaispalkkaa saa ainakin aktiivisesta työnhausta, päätoimisesta opiskelusta, varusmiespalvelusta, kertausharjoituksista, lasten kotihoidosta sekä tietyistä yhteiskunnalle välttämättömistä ammateista, joissa on pieni palkka. Esimerkiksi yhdestä työnhakijana vietetystä päivästä voisi saada 1%:n veronkevennyksen, jolloin kuukaudessa saisi kevennystä n. 30%: veroaste olisi 45% eli 1300€:sta käteen jäisi 55% eli 715€. Kun työtön ottaa vastaan määräaikaista työtä, voi hän tienata 1000€:een saakka kuukaudessa verottomasti ja menettämättä 325€:n perustulostaan senttiäkään, jolloin käteen voi jäädä optimaalisesti 1325€.
Kaikki jotka tienaavat enemmän kuin 1325€/kk (perustulo mukaanlukien), riippumatta siitä onko kyse palkka- tai pääomatuloista, maksavat ylimenevästä osasta tasaveroa, esim. 25% aina 4500€:een saakka, jonka ylimenevää osaa verotetaan jälleen progressiivisesti. Myös perustulon määrä alkaa pudota progression mukana niin, että viimeistään 6000€:n kuukausituloihin yltävä ei saisi enää perustuloa edes nimellisesti.
Vappu on perinteinen työväenjuhla. Työväellä onkin aihetta juhlaan, toisin kuin pätkätyöläisillä ja työttömillä. Pätkätyöläiset tekevät paskaduunia, työttömät eivät saa edes sellaista.
Paskaduuni määritellään sellaiseksi työksi, jossa on huono palkka, ei etenemismahdollisuuksia, ei säännöllisyyttä, eikä se ole tekijästä mielekästä. Paskaduuni on hyvä sana, muttei kata kaikkea epämielekästä työtä. Kutsuttakoon tiettyjä töitä yleisnimityksellä paskaiset duunit.
Paskainen duuni on sellaista työtä, jonka tekemisestä ei hyödy suhteessa siihen käytettyyn aikaan ja energiaan. Sivistysvaltiossa kaikki yhteiskunnan jäsenet täytyy pitää hengissä, jolloin yksilön kannalta työn arvo ei ole itsensä elättämisessä. Työn on tarjottava jotain enemmän, mutta monet työt eivät sitä tee. Sellaiset työt ovat paskaisia, sillä työntekijä on paskaisessa tilanteessa: työ ei ole mielekästä, mutta sen tekemisen lopettaminen olisi vielä vähemmän mielekästä. Paskainen juttu.
Tämä paskaduunia laajempi käsite, joka siis sisältää myös paskaduunit, on siksi tarpeellinen, että paskainen duuni voi olla kohtuullisen hyväpalkkaistakin työtä, mutta joko siinä ei kerry työtunteja tarpeeksi jotta käteen jäisi oikeasti hyvä kuukausiliksa, tai sitten töitä on tehtävä palkan eteen niin paljon ettei mihinkään muuhun elämään jää aikaa. Paskainen duuni rajoittaa yksilön valinnanvapautta kontrollin, mm. yhteiskunnan ja työnantajan, mutta myös yksilön itsensä, kautta. Viimeksimainittu ilmiö johtuu työmoraalista, jonka yksilö on omaksunut itsekontrollin muodoksi. Se voi olla hyvä asia jos haluaa saada töitä tehtyä, mutta se myös saa yksilön tekemään asioita "koska näin pitää tehdä", eikä siksi että ne olisivat mielekkäitä.
Esitän kirjoituksen lopussa ehdotuksen paskaisten duunien ongelmien helpottamiseksi. Huomioidaan ensin kuitenkin toinen alussa mainittu ongelma: työttömyys.
Kapitalismin perusajatuksen mukaan yrityksen ei tule luoda työpaikkoja, vaan tuottaa voittoa omistajilleen. Kenelle sitten työpaikkojen luominen kuuluu?
Pääomaa on olemassa yksityisessä ja julkisessa omistuksessa. Julkinen pääoma on peräisin veroista, joita maksetaan mm. yksityisestä pääomasta. Jos työpaikkojen luominen ei kuulu yksityiselle pääomalle, sitten se kai kuuluu julkiselle pääomalle. Eli valtion on verotettava pääomatuloja sitä voimakkaammin, mitä suurempi työttömyysaste, jotta se voi työllistää ihmisiä valtiolle ja kunnille niin että he voivat maksaa enemmän veroja. Onko tämä keynesiläistä sosiaaliliberalismia, vaiko sosialismia, ellei peräti kommunismia?
Karl Marxin mukaan sosialistinen valtio johtaa vääjäämättä kommunismin toteutumiseen, sillä valtio "kuihtuu pois" itsestään. Sigmund Freudin mukaan psykoanalyysissä toteutuu sen perimmäinen tavoite, psykosynteesi, itsestään. Adam Smithin mukaan talousliberalismin näkymätön käsi jakaa kaikille hyvää itsestään. Kaikki edellämainitut opit ovat osoittautuneet vääriksi.
Sosialistiset valtiot kyllä katosivat, mutta eivät siksi että olisivat saavuttaneet kommunismin. Freudin teoriat jouduttiin laittamaan uusiksi jotta potilaat olisivat terapian jälkeen oikeasti voineet paremmin kuin ennen sitä. Vaikka talousliberalismissa saataisiinkin aikaan sosiaalista liikkuvuutta köyhistä rikkaisiin, se myös luo yhteiskunnallisia luokkia, joihin jää ihmisiä pysyvästi.
Jotta talousliberalismin opit saataisiin toimimaan niin että kaikilla on parempi olla, pitäisi kaikkien yhteiskunnan jäsenten olla edes suunnilleen yhtä hyviä taloudellisia toimijoita. Muuten parhaat pääomakeinottelijat rikastuvat todella paljon, kun taas huonot menettävät omaisuutensa epäonnistuneilla sijoitusratkaisuillaan ja jäävät lisäksi velkaloukkuun. Hyvät työntekijät saavat keskinkertaiset tulot, mutteivät välttämättä, sillä yksittäisen työntekijän panos ei auta jos työnantaja ei tee voittoa. Heikommin työmarkkinoilla pärjäävät jäävät pysyvästi köyhiksi, ja kaikkein vaikeimmista ongelmista kärsivät syrjäytyvät kokonaan. Köyhyys alkaa myös periytyä, kun varakkaimmat laittavat lapsensa varakkaiden kouluun ja köyhät köyhien kouluun, minkä jälkeen varakkaista kouluista valmistuvat perivät vanhempiensa omaisuuden ja korkeintaan palkkaavat köyhiä töihin.
Vapaa markkinatalous kuitenkin toimii monessakin mielessä paremmin, tai pitäisikö sanoa vähemmän huonosti, kuin vaihtoehtoiset talousjärjestelmät. Miten voidaan siis parantaa järjestelmää, joka aiheuttaa sekä toivottuja että ei-toivottuja seurauksia? Ja miten painottaa pätkätyötä mielekkäämpään suuntaan?
Vaihtoehto: Ainoa järkevä ratkaisu on verotuksella ja julkisista varoista jaettavilla tuilla toteutettu tuoloerojen tasaaminen. Verotuksen ei välttämättä tarvitse olla täysin progressiivista, vaan se voi olla pienituloisille regressiivistä/negatiivista, keskituloisille tasavero ja vaikkapa yli 4500€/kk tienatuille tuloille progressio.
Systeemi toimisi näin: Kaikille Suomessa asuville täysi-ikäisille Suomen kansalaisille maksetaan perustuloa esimerkiksi 1300€/kk. Tästä on maksettava 75% veroa, eli käteen jää 325€/kk (jolloin pysytään mahdollisuuksien rajoissa). Tämän lisäksi käytössä on kansalaispalkka, joka toteutetaan regressiivisellä verotuksella. Kansalaispalkkaa saa ainakin aktiivisesta työnhausta, päätoimisesta opiskelusta, varusmiespalvelusta, kertausharjoituksista, lasten kotihoidosta sekä tietyistä yhteiskunnalle välttämättömistä ammateista, joissa on pieni palkka. Esimerkiksi yhdestä työnhakijana vietetystä päivästä voisi saada 1%:n veronkevennyksen, jolloin kuukaudessa saisi kevennystä n. 30%: veroaste olisi 45% eli 1300€:sta käteen jäisi 55% eli 715€. Kun työtön ottaa vastaan määräaikaista työtä, voi hän tienata 1000€:een saakka kuukaudessa verottomasti ja menettämättä 325€:n perustulostaan senttiäkään, jolloin käteen voi jäädä optimaalisesti 1325€.
Kaikki jotka tienaavat enemmän kuin 1325€/kk (perustulo mukaanlukien), riippumatta siitä onko kyse palkka- tai pääomatuloista, maksavat ylimenevästä osasta tasaveroa, esim. 25% aina 4500€:een saakka, jonka ylimenevää osaa verotetaan jälleen progressiivisesti. Myös perustulon määrä alkaa pudota progression mukana niin, että viimeistään 6000€:n kuukausituloihin yltävä ei saisi enää perustuloa edes nimellisesti.
maanantai 23. huhtikuuta 2012
Miksi ei saa sanoa "neekeri"
Vaikuttaa siltä, että keskustelu vihapuheesta, rasistisesta kielenkäytöstä ja ylipäätään sivistyneen käytöksen perusvaatimuksista ei ota loppuakseen. Jotkut ilmeisesti ihan oikeasti yllättyvät huomatessaan, että vitsi ja satiiri ilmaisumuotoina eivät suojaakaan kaikelta kritiikiltä ilmaisun sisältöä kohtaan. Miehenä en ymmärrä miten näin voi olla, sillä kuka tahansa sukupuoleni edustaja voi omalla vastuullaan kokeilla vitsailla naisen ulkonäöstä ja painosta, ja sitten katsoa että selviääkö tilanteesta heittämällä perään "vitsihän se oli, semmoinen aivopieru!"
Kuitenkin näyttää siltä, että kansanedustajakin luulee että "jos saa sanoa 'persu', sitten saa sanoa myös 'jutku'", tai että "jos ei saa sanoa 'kikkarapäätä kuonoon', sitten ei saa sanoa sanaa 'kikkarapää' milloinkaan missään". Koska asia siis selvästikin on joillekin edelleen epäselvä, selitettäköön tyhjentävästi mikä ei ole soveliasta kielenkäyttöä.
Epäsoveliasta ja sivistymätöntä kielenkäyttöä on joko loukkaavaksi tarkoitettu tai sellaiseksi koettu kielenkäyttö, joka on halventavaa. Kriteerit ovat siis loukkaavuus ja halventavuus, joista ensimmäisen ei tarvitse olla sekä sanojan että kuulijan kokemus. Halventavuuden sen sijaan on oltava jotenkin todettavissa.
Elokuvassa Mafiaveljet Joe Pescin esittämä hahmo tappaa miehen, joka kehottaa häntä hakemaan kengänkiillotusvehkeet. Sekä sanoja että kuulija kokivat tämän lauseen loukkaavaksi, sillä kyseinen hahmo oli nuoruudessaan kiillottanut kenkiä. Tästä ei seuraa että ylipäätään kengänkiillottamisesta puhuminen olisi aina loukkaavaa, sillä tässä tapauksessa loukkaavuus on subjektiivista. Jos joku sanoisi minulle "menepä hakemaan kengänkiillotusvehkeet", en loukkaantuisi. En vain tajuaisi mistä on kyse. Jos sanoja kuitenkin tarkoitti tämän loukkaavaksi ja se voidaan tulkita halventavaksi, olisi kielenkäyttö sopimatonta riippumatta siitä ymmärränkö minä loukkauksen vai en.
Näin ollen loukkaavuudessa kyse on subjektiivisesta kontekstisista. Jos ystäväni kertoisi tykkäävänsä kynttilöiden polttamisesta, saattaisin varoittaa häntä sanomalla "Varo ettei talosi pala". Tällöin kyse olisi ystävällisestä varoituksesta. Jos poliisi kirjoittaisi minulle sakkoa ja toteaisin hänelle "Varo ettei talosi pala", saisin syytteen.
Halventavuuden määrittelyssä on tärkeää se, mielletäänkö kielenkäyttö sen kohdetta alentavaksi. Esimerkiksi sanaa "neekeri" jaksetaan vieläkin puolustaa neutraalina mustaa ihmistä tarkoittavana suomen kielen sanana. Ongelma tässä tulkinnassa on se, että aikana jolloin sanaa käytettiin, "neekereihin" ei suhtauduttu neutraalisti. Tuohon aikaan ajateltiin, että ihmiskunta jakautuu biologisesti rotuihin samaan tapaan kuin vaikkapa koirat. Nykyään ymmärretään ettei näin ole, vaikka sanaa "rotu" edelleen käytetäänkin sosiaalisessa merkityksessä.
Biologisten rotujen ajateltiin olevan hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Roduilla oli omat erityispiirteensä, jotka esiintyivät yksilöiden kyvyissä ja taipumuksissa. Esimerkiksi 1960-luvun sanakirjan mukaan "neekerit ovat iloista ja rytmitajuista, mutta yksinkertaista väkeä."
Vielä vanhempieni sukupolvi lauloi lapsena virttä:
"Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään”.
Näin lauloi kerran musta Saara,
pien’ neekerlapsi hyvillään.
--
Hän huokaa yhä heikommasti:
”Oi kaupunki, sä kultainen!
– Ei kuolemaa”, ja rauhaisasti
hän vaipuu kuolon unehen.
Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri valkeaksi
sai mustan Saaran kokonaan.
"Musta-Saara", "neekerlapsi", siis muuttui taivaassa valkoiseksi. Aikana jolloin sanaa "neekeri" käytettiin mustista ihmisistä, sillä tarkoitettiin valkoisia ihmisiä primitiivisempiä ja huonompia afrikkalaisia. Tämän vuoksi on kerta kaikkiaan väärin väittää että sana ei olisi loukkaava.
On toki mahdollista mennä korrektiudessa liian pitkälle, esimerkiksi keskittymällä itse sanoihin niiden merkitysten sijaan. Eskimopuikot ja Neekerinsuukot ovat suhteellisen harmittomia tuotemerkkejä. Itsekin puhun edelleen Neekerinsuukoista, sillä ne olivat sen makeisen nimi silloin kun minä niitä aloin lapsena ostaa. En kuitenkaan koe mielekkääksi taistella puolustaakseni oikeuttani kutsua karkkia sellaisella nimellä, joka toisille ihmisille tuo mieleen heidän esi-isiensä orjuuttamisen ja alistamisen.
Keneltäkään ihmiseltä ei ole kysytty minkä väriseksi hän haluaa syntyä. Poliittisen kantansa saa kuitenkin valita vapaasti. Kepulaisia ei ole koskaan kielletty käyttämästä samoja puistonpenkkejä kuin valtaväestö, eikä persuja ole koskaan missään päin maailmaa lailla estetty menemästä naimisiin ei-persujen kanssa.
Kyse on paitsi subjektiivisesta, myös holistisesta kontekstista. Kieli ei ole irrallaan historiasta, yhteiskunnan valta-asetelmista tai oikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Sillä mikä on soveliasta ja mikä ei, on yhtä paljon yhteiskunnallista merkitystä kuin säädetyillä laeilla. Mikäli jollekin on vieläkin epäselvää se, miten kieli voi olla vallankäyttöä, loukkaavaa ja henkistä väkivaltaa, en osaa asiaa tämän paremmin selittää.
Kuitenkin näyttää siltä, että kansanedustajakin luulee että "jos saa sanoa 'persu', sitten saa sanoa myös 'jutku'", tai että "jos ei saa sanoa 'kikkarapäätä kuonoon', sitten ei saa sanoa sanaa 'kikkarapää' milloinkaan missään". Koska asia siis selvästikin on joillekin edelleen epäselvä, selitettäköön tyhjentävästi mikä ei ole soveliasta kielenkäyttöä.
Epäsoveliasta ja sivistymätöntä kielenkäyttöä on joko loukkaavaksi tarkoitettu tai sellaiseksi koettu kielenkäyttö, joka on halventavaa. Kriteerit ovat siis loukkaavuus ja halventavuus, joista ensimmäisen ei tarvitse olla sekä sanojan että kuulijan kokemus. Halventavuuden sen sijaan on oltava jotenkin todettavissa.
Elokuvassa Mafiaveljet Joe Pescin esittämä hahmo tappaa miehen, joka kehottaa häntä hakemaan kengänkiillotusvehkeet. Sekä sanoja että kuulija kokivat tämän lauseen loukkaavaksi, sillä kyseinen hahmo oli nuoruudessaan kiillottanut kenkiä. Tästä ei seuraa että ylipäätään kengänkiillottamisesta puhuminen olisi aina loukkaavaa, sillä tässä tapauksessa loukkaavuus on subjektiivista. Jos joku sanoisi minulle "menepä hakemaan kengänkiillotusvehkeet", en loukkaantuisi. En vain tajuaisi mistä on kyse. Jos sanoja kuitenkin tarkoitti tämän loukkaavaksi ja se voidaan tulkita halventavaksi, olisi kielenkäyttö sopimatonta riippumatta siitä ymmärränkö minä loukkauksen vai en.
Näin ollen loukkaavuudessa kyse on subjektiivisesta kontekstisista. Jos ystäväni kertoisi tykkäävänsä kynttilöiden polttamisesta, saattaisin varoittaa häntä sanomalla "Varo ettei talosi pala". Tällöin kyse olisi ystävällisestä varoituksesta. Jos poliisi kirjoittaisi minulle sakkoa ja toteaisin hänelle "Varo ettei talosi pala", saisin syytteen.
Halventavuuden määrittelyssä on tärkeää se, mielletäänkö kielenkäyttö sen kohdetta alentavaksi. Esimerkiksi sanaa "neekeri" jaksetaan vieläkin puolustaa neutraalina mustaa ihmistä tarkoittavana suomen kielen sanana. Ongelma tässä tulkinnassa on se, että aikana jolloin sanaa käytettiin, "neekereihin" ei suhtauduttu neutraalisti. Tuohon aikaan ajateltiin, että ihmiskunta jakautuu biologisesti rotuihin samaan tapaan kuin vaikkapa koirat. Nykyään ymmärretään ettei näin ole, vaikka sanaa "rotu" edelleen käytetäänkin sosiaalisessa merkityksessä.
Biologisten rotujen ajateltiin olevan hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Roduilla oli omat erityispiirteensä, jotka esiintyivät yksilöiden kyvyissä ja taipumuksissa. Esimerkiksi 1960-luvun sanakirjan mukaan "neekerit ovat iloista ja rytmitajuista, mutta yksinkertaista väkeä."
Vielä vanhempieni sukupolvi lauloi lapsena virttä:
"Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään”.
Näin lauloi kerran musta Saara,
pien’ neekerlapsi hyvillään.
--
Hän huokaa yhä heikommasti:
”Oi kaupunki, sä kultainen!
– Ei kuolemaa”, ja rauhaisasti
hän vaipuu kuolon unehen.
Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri valkeaksi
sai mustan Saaran kokonaan.
"Musta-Saara", "neekerlapsi", siis muuttui taivaassa valkoiseksi. Aikana jolloin sanaa "neekeri" käytettiin mustista ihmisistä, sillä tarkoitettiin valkoisia ihmisiä primitiivisempiä ja huonompia afrikkalaisia. Tämän vuoksi on kerta kaikkiaan väärin väittää että sana ei olisi loukkaava.
On toki mahdollista mennä korrektiudessa liian pitkälle, esimerkiksi keskittymällä itse sanoihin niiden merkitysten sijaan. Eskimopuikot ja Neekerinsuukot ovat suhteellisen harmittomia tuotemerkkejä. Itsekin puhun edelleen Neekerinsuukoista, sillä ne olivat sen makeisen nimi silloin kun minä niitä aloin lapsena ostaa. En kuitenkaan koe mielekkääksi taistella puolustaakseni oikeuttani kutsua karkkia sellaisella nimellä, joka toisille ihmisille tuo mieleen heidän esi-isiensä orjuuttamisen ja alistamisen.
Keneltäkään ihmiseltä ei ole kysytty minkä väriseksi hän haluaa syntyä. Poliittisen kantansa saa kuitenkin valita vapaasti. Kepulaisia ei ole koskaan kielletty käyttämästä samoja puistonpenkkejä kuin valtaväestö, eikä persuja ole koskaan missään päin maailmaa lailla estetty menemästä naimisiin ei-persujen kanssa.
Kyse on paitsi subjektiivisesta, myös holistisesta kontekstista. Kieli ei ole irrallaan historiasta, yhteiskunnan valta-asetelmista tai oikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Sillä mikä on soveliasta ja mikä ei, on yhtä paljon yhteiskunnallista merkitystä kuin säädetyillä laeilla. Mikäli jollekin on vieläkin epäselvää se, miten kieli voi olla vallankäyttöä, loukkaavaa ja henkistä väkivaltaa, en osaa asiaa tämän paremmin selittää.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Toista ihmistä saa lyödä nyrkillä päähän
Mielestäni blogin olisi hyvä olla ensinnäkin temaattisesti johdonmukainen ja toisekseen edes jotenkuten ajankohtainen. Täyttäköön jälkimmäisen, ajankohtaisuuden vaatimuksen se, että NHL:ssä tapeltiin viime yönä sekä se, että SM-liigassakin uhotaan jo pudotuspelihenkeä. Temaaattinen johdonmukaisuus olkoon tämän kirjoituksen kohdalla se, että ihmisyys on ensin hyväksyttävä sellaisena kuin se on, ennen kuin sitä voidaan muuttaa - jos muutokselle enää hyväksynnän jälkeen koetaan tarvetta.
Aloitetaan ennustuksella: SM-liigassa pelataan joko tämän kevään playoffeissa tai ensi syksyn runkosarjassa peli, jossa kaksi ns. agitaattoria tai jopa kaikki kentällä olevat pelaajat alkavat tapella, ehkä jopa maalivahteja myöten. Tästä seuraa paitsi pelikieltoja SM-liigan toimesta, myös kohu ja skandaali, joka herättää paheksuntaa eduskuntaa myöten.
Friedrich Nietzsche uskoi joiltain antiikin filosofeiltakin tuttuun metafyysiseen ikuiseen paluuseen, eli että kaikki mikä on tapahtunut, tulee tapahtumaan vääjäämättä ja ikuisesti uudelleen. Edellä esittämäni ennustus ei ole mitenkään kaukaa haettu, sillä tämän on nähty toistuvan lukemattomia kertoja: muistammehan kaikki HIFK:n kauden 1997-98 kun joukkue Toni Mäkiahon johdolla rikkoi jäähyennätyksiä; 1999 SM-liigan finaalit TPS:n ja HIFK:n välillä sekä vuoden 2000 ja Ismo Lehkosen tapauksen, jossa "Pesoselle tuli noutaja". Sittemmin porua on ollut Ryan Vandenbusschen ja Pasi Nielikäisen tappelusta sekä IFK:n ja Pelicansin mylläkästä, johon vaikutti suuresti se että joukkueet poikkeuksellisesti kohtasivat runkosarjassa peräkkäisinä päivin.
Argumenteista joita tällaiset tapaukset nostattavat käsittelen kahta. (1) Lapsia täytyy suojella väkivaltaisilta roolimalleilta ja (2) yhteiskuntarauha on uhattuna, sillä "jos jääkiekko-ottelussa saa lyödä toista ihmistä, niin sitten saa nakkikioskin jonossakin..."
Lastensuojelun vaatimus (1) on hämmentävä väärinkäsitys ammattilaisurheilun luonteesta. Ammattilaisjääkiekkoilun viihdespektaakkelin ei ole tarkoituskaan kasvattaa lapsia. Kyse on viihdebisneksestä, jossa kilpailevat (ja parhaiten pärjäävät) ne, joille voittaminen on epäterve pakkomielle. Haluamme tarinoissamme ja spektaakkeleissamme liioitella ja viedä asiat äärimmäisyyksiin. Siksi haluamme nähdä jääkiekkoa pelaamassa täysillä yrittäviä ja täyspäiväisiä, muttei välttämättä täyspäisiä, ammattilaisia. Yhtä suurta kiinnostusta ei herättäisi harrastajakiekkoilijoiden SM-liiga, jossa voittaminen ei ole niin kovin tärkeää.
Ammattilaisurheilussa on paljonkin piirteitä jotka sopivat huonosti lasten kasvatukseen. Voitttaminen sääntöjä venyttämällä tai rikkomalla on yksi sellainen: pelin tarkoituksena ei ole noudattaa sääntöjä, vaan hyväksikäyttää ja tarvittaessa rikkoa niitä oman joukkueen voiton edistämiseksi. TPS:n kannattajat muistavat vieläkin Jokerien Otakar Janeckyn korkealla mailalla tehdyn 1994 finaalien voittomaalin, Jokerit puolestaan Kärppien käsimaalin. Nämä maalit olivat sääntöjen vastaista huijaamista. Kuka meuhkaa näiden tapausten näyttäneen huonoa esimerkkiä lapsille ja nuorille?
Entä sitten juniorijääkiekko? Saavatko jääkiekkoa harrastavat lapset ja nuoret aikuisten jääkiekosta huonoja roolimalleja? Jääkiekon pelaaminen on hyvä harrastus, mutta tuolloin kyse on liikunnasta, jonka tavoitteena pitää olla pelaaminen liikunnan ja sosiaalisen kanssakäymisen vuoksi, eikä voittaminen hinnalla millä hyvänsä. Juniorikiekon on toisaalta oltava alaikäisten lasten ja nuorten tervehenkistä liikuntaa, toisaalta valmistaa lahjakkaimpia ammattilaisuuteen. Molemmissa tapauksissa amatöörikiekkoilun on kuitenkin aina oltava vaarattomampaa kuin ammattilaisurheilun, silloinkin kun siinä ollaan tosissaan. Se ei siis ole samaa jääkiekkoa kuin ammattilaisten pelaama peli.
Etenemme kohtaan (2), jossa kysytään miksi tappeleminen on sallittua jääkiekossa, vaikkei se muualla yhteiskunnassa sitä ole. Sama kysymys voidaan yhtä hyvin esittää kampittamisesta. Puolustajalle voi tulla eteen tilanne, jossa vastustajan hyökkääjä on tekemäisillään lähes varmasti maalin. Tällöin puolustajan kannattaa kaataa tämä sääntöjen vastaisesti, jos hän uskoo että kampittamisesta seuraava rangaistuslaukaus tai vastustajan ylivoimapeli johtavat pienemmällä todennäköisyydellä maalin syntymiseen. Toisen ihmisen kaatamisesta kadulla seuraisi syyte vähintään lievästä pahoinpitelystä. Jalkapallossa, jääkiekkoa huomattavasti vähemmän rajussa pelissä, kaadetaan vastustajan pelaajia jatkuvasti ja jopa potkitaan toisia pelaajia sääreen. En ole toistaiseksi kuullut tapauksesta jossa jalkapallo-ottelussa tapahtunut sääreen potkiminen olisi johtanut poliisitutkintaan. Olisi absurdi ajatus, että nilkoille taklannutta jalkapalloilijaa epäiltäisiin pahoinpitelystä, vaikkei vastustaja loukkaantuisikaan, eikä edes erotuomari antaisi keltaista korttia.
Samat teot eri kontekstissa ovat eri asioita. Jos ne eivät ole, on Tuntemattoman sotilaan näyttäminen televisiossa itsenäisyyspäivänä iltapäivällä erittäin vaarallista siinä esiintyvien lukuisten väkivallantekojen vuoksi. Enkä nyt tarkoita pelkästään sotakohtauksia. Mitä jos joku katsoja matkii elokuvan alun alikersantti Lehtoa, joka ampuu itseään päähän, tai lopussa näytettävää teloituskomppaniaa ampumassa puolustuskyvyttömiä rintamakarkureita? Jos jääkiekkotappelun näkeminen aiheuttaa ihmisissä väkivaltaista käytöstä, pitäisi myös Tuntemattoman sotilaan aiheuttaa sellaista. Väite pitäisi myös pystyä todentamaan koeolosuhteissa ollakseen uskottava.
Niin lasten kuin aikuistenkin tulee ymmärtää, että jos näkee elokuvassa ammuttavan ihmisiä, ei se tarkoita että itse saa ampua; jos näkee nyrkkeilyottelun, ei se tarkoita että saa tapella nakkikioskilla; jos perintätoimisto menee yksityisihmisen asuntoon ja vie sieltä tavarat, ei se tarkoita että murtovarkaus on oikein. Muussa tapauksessa voitaisiin sanoa, että jos mellakkapoliisi saa lyödä mielenosoittajaa pampulla, kuka tahansa saa lyödä ketä tahansa pampulla. Jokaisella tapahtumalla on oma kontekstinsa, ja jos se irrotetaan siitä, voidaan merkitys vaihtaa miksi hyvänsä.
Jos kasvatamme ihmisiä jotka luulevat että erilaisissa tilanteissa pätevät samat säännöt, olemme pahemman kerran epäonnistuneet. Tavoitteen tulee olla, että tulevaisuuden aikuiset ymmärtävät mitä eroa on kaksimielinen vitsin möläyttämisellä saunaillassa ja julkisessa puheenvuorossa. Samoin se, että jokin on jääkiekossa sallittua, ei tarkoita että se olisi -tai että sen pitäisi olla- sallittua muualla.
Jääkiekko-ottelu on kaukalon sisään rajattu tapahtuma, jossa on ennalta sovittu millaisia rangaistuksia tiettyjen sääntöjen rikkomisesta langetetaan. Saako jääkiekossa sitten tapella? Säännöthän kieltävät sen. Lajia seuraamattomat eivät välttämättä tiedä, että jääkiekkotappelut on ritualisoitu: jääkiekossa tappeluksi on määritelty tietynlainen tapahtuma, ei siis mikä tahansa väkivaltainen teko. Väkivaltaisuus (roughing) on sääntökirjassa eri rangaistus kuin tappelu (fighting). Käytännössä tappelu on kahden pelaajan vapaaehtoinen yhteenotto, jossa riisutaan hanskat ja kypärät ja joka kestää siihen saakka kun toinen tai molemmat kaatuu. Molemmat saavat rangaistuksen, yleensä automaattisen peli- ja ottelurangaistuksen, liigasta riippuen. Pyrkimyksenä on että tappelun aloittaja saa suuremman rangaistuksen.
Jääkiekossa on vallalla oikeuslaitoksesta tuttu käytäntö, jota en ole kuullut ääneen lausuttavan, mutta jota selvästi noudatetaan. Kun pelaaja aiheuttaa toisen pelaajan loukkaantumisen sääntöjen mukaisesti toimiessaan, esimerkiksi vahingossa laukomalla kiekon tätä päin tai taklaamalla puhtaasti mutta rajusti, ei tule kuuloonkaan että tapauksella olisi jälkiseuraamuksia. Sen sijaan sääntöjä rikkovan pelaajan aiheuttaessa loukkaantumisen hänelle yleensä langetetaan pelikieltoa, minkä lisäksi vakavimmista tapauksista voi seurata jopa syyte. Näin kävi esimerkiksi vuoden 2004 Todd Bertuzzi/Steve Moore -tapauksessa. Jos Steve Moore ei olisi loukkaantunut, ei syytettä olisi nostettu, vaikka Bertuzzin teko olisikin ollut sama.
Siispä tekojen seurauksilla on merkitystä siihen, kuinka itse tekoa arvioidaan. Näinhän oikeuslaitos toimii muutenkin: rikoksen yrittämisestä saa lievemmän tuomion kuin siinä onnistumisesta. Mutta jos toimimalla sellaisella tavalla, joka olisi jääkiekossa sääntöjen mukaista, kuten laukomalla kiekkoja toisia päin tai taklaamalla heitä, aiheuttaisi kadulla toiselle ihmiselle pienintäkään haittaa, saisi vähintään syytteen lievästä pahoinpitelystä. Jotkut teot siis ovat jääkiekko-lajin sisäisen kurinpitomenettelyn varassa. Pelaajat ovat sitoutuneet toimimaan pelin sisäisen sääntökoodiston mukaan, joka voi olla ristiriidassa ympäröivän yhteiskunnan yleisten sääntöjen kanssa.
Yhteenvetona esitän käsitykseni viihteellisen ammattilaisurheilun merkityksestä kulttuurina. Jääkiekkoa pelataan siksi, että siinä saavutetaan nykyaikaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa muuten saavuttamaton tila, joka on ollut 10 000 vuotta sitten ruokaa metsästäneille ja elintilasta toisten ihmisheimojen kanssa kilpailleille miehille arkea. Kun tuo tila saavutetaan peliin uppoutumalla, voi joskus ilmetä aggression purkautumista tappeluiden kautta. Jos jääkiekosta poistetaan tuo aggressio, ei pelillä ole enää syytä olla olemassa. Kaukalopallo ja salibandy ovat jo nyt olemassaolevia pelejä, eikä jääkiekosta tule tehdä niiden kaltaista.
Ihmisyyteen kuuluu erilaisia piirteitä. Yksi piirre on aggressio, joka on luova ja eteenpäin vievä voima. Se voi kuitenkin olla myös tuhoava voima. Myös laumahenki, kilpailu- ja saalistusvietit sekä voitontahto ovat osa ihmisyyttä. Näiden piirteiden toteuttamista varten on olemassa urheilu. Se, että samoja piirteitä toteutetaan myös sodassa ja vaikkapa jengien väkivaltaisissa välieneselvittelyissä, ei tarkoita että urheilu olisi jotenkin ihmisen "pimeän puolen" toteuttamista. Urheilu on keino toteuttaa ihmisyyttä, ja sillä on huomattavasti positiivisempi hyvä/huono -seuraussuhde kuin rikollisjengien tai kansallisvaltioiden välisillä sodilla. Emme elä henkisesti terveessä kulttuurissa jos yritämme tukahduttaa ihmisistä sellaiset piirteet, jotka eivät sovi idealistiseen käsitykseemme ihanneyhteiskunnan täydellisistä kansalaisista.
Emme voi toimia järkevästi, mikäli kuvittelemme voivamme laatia yhteen ympäristöön ja asiayhteyteen sopivat säännöt, jotka pätevät kaikkiin erityistapauksiin.
Väite "Toista ihmistä saa lyödä nyrkillä päähän" on joissain konteksteissa totta, vaikkei useimmissa. Maailma on sellainen paikka, ettei sitä voi kielen asettamien rajoitusten vuoksi ilmaista yksinkertaistuksilla. Siksi mikään väite ei voi olla yleispätevä.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Lait ovat moraalittomia
Onko eutanasia moraalisesti oikein? Miten se eroaa abortista? Pitäisikö kummankaan olla laissa sallittua?
Uskon, että satunnaisesti valittujen sadan ihmisen otoksesta alle viisi olisi eri mieltä seuraavan väitteen kanssa: "Varkaus, murha ja raiskaus ovat moraalisesti väärin, ja niiden on oltava kiellettyjä." Olen itsekin tätä mieltä. Mutta mitä tarkoittaa kieltäminen?
Kieltojen ei tulisi olla lakeja, vaan ne tulisi muotoilla moraalisiksi ohjeiksi. Moraalisten ohjeiden on tarkoitus ennaltaehkäistä ei-toivottuja tekoja. Moraalin on oltava epämuodollista, empaattista, keskustelevaa ja ei-systemaattista. Eri olosuhteissa vallitsevat erilaiset tosiasiat, joten muodollisten sääntöjen noudattaminen ei ole moraalista, vaan tyhmää.
Kuinka moraaliset säännöt sitten voidaan laatia? Ainoa tapa on aktiivisen eettisen keskustelun ylläpitäminen. Keskustelun on ehdottomasti oltava ei-muodollista. Filosofian historiassa on paljon esimerkkejä siitä, miten verbaaliakrobatiaan yltävällä retoriikalla saadaan mustasta valkoinen ja luetaan toisten sanomisia kuin piru raamattua. Siksi muodolliset keskustelun säännöt eivät johda korkeatasoiseen eettiseen keskusteluun. On hylättävä ajatus lakeja muistuttavista moraalisäännöistä. Moraalia voidaan ylläpitää vain aktiivisella keskustelulla, jossa argumentteja ei kumota muodollisin perustein.
Esimerkiksi kuolemantuomion kannattaminen emotionaalisen "silmä silmästä, hammas hampaasta" -oikeudentajun perusteella on hyväksyttävä pätevänä argumenttina. Sen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta tällöin sitä ei tule pyrkiä kumoamaan, vaan hyväksymään se periaatteellisella tasolla. Käytännön tasolla kuolemantuomiota ei silti tarvitse panna täytäntöön, sillä siihen sisältyy sellaisia ongelmia kuin riski syyttömien tuomitsemisesta ja kysymys yksilön ja yhteisön tekemän murhan erosta (eli jos murhasta tulee tuomita kuolemaan, pitääkö kaikki murhaan osallistuneet teloittaa; tai jos syytön teloitetaan, miten se eroaa murhasta: eikö teloittajat, eli koko yhteiskunta, tulisi silloin myös teloittaa?). Tällöin olemme jälleen muodollisten sääntöjen maailmassa, ja huomaamme että niiden soveltaminen käytännössä on varsin epätoivoista.
Yksityishenkilöllä voi olla sellainen periaate, jonka mukaan kuolemantuomio olisi oikein mutta abortti sekä eutanasia väärin, eikä sitä vastaan tule väittää (joskin omat periaatteensa saa tietenkin ilmaista). Tästä ei seuraa että kenenkään moraalisten periaatteiden perusteella tulisi mitään kieltää lailla. Abortti ja eutanasia ovat tekoja joita tapahtuu joka tapauksessa, koska niin monen ihmisen mielestä niiden tekeminen ei ole epäeettistä. Ne ovat käytännössä tapahtuvia asioita, joiden salliminen on tosiasioiden tunnustamista. On käytännössä parempi tehdä ne valvotusti kuin salaa, jolloin esimerkiksi abortti on naiselle turvallisempi. Kuolemantuomio sen sijaan lähtee oletuksesta, että syytetty on sataprosenttisella varmuudella syyllinen, ja vaikka hänen tekemänsä toisen ihmisen hengen riisto on rangaistavissa, ei tekijän hengen riistäminen rangaistukseksi ole sitä. Tämä on käytännöllinen ristiriita, joka ilmenee tosimaailmassa kun siihen yritetään soveltaa teoreettisesti kehitettyä puhdasta periaatetta.
Periaatteet ylipäätään ovat mielemme laboratorio-olosuhteissa kehiteltyjä kuvitelmia, joita ei voi sovittaa yhteen todellisuuden kanssa. Siksi laissa määrättyjen rangaistusten olisi oltava käytännöllisiä, ei periaatteista johdettuja, eikä tuomitsevia ja kieltäviä. Moraali sen sijaan voi olla kieltävää, periaatteellista ja tuomitsevaa.
Hyvätkin lait ovat moraalittomia, koska ne ovat ennen tapahtumaa laadittuja ohjeita siitä miten reagoida kyseiseen tapahtumaan. Sen sijaan hyvä moraali on tulosta viisaasta harkinnasta, ei perinteistä tai periaatteista. Moraali muuttuu eri aikoina juuri siksi, että eri ajat ovat erilaisia. Fundamentalistinen kiinni pitäminen perinteistä on illuusiossa elämistä, sillä perinteidenkin merkitys muuttuu niiden kontekstin muuttuessa. Siksi moraali on luotava aina uudelleen.
Vaihtoehto: Lakien tulisi olla kuin autistin laatimia. Autistihan ymmärtää systeemejä, ei ihmisiä. Lakien siis tulisi olla ainoastaan "kylmiä" systeemejä, jotka ennalta määräävät mitä tietystä teosta seuraa. Ne eivät voi olla kieltoja: Varkautta, murhaa tai raiskausta ei pidä kieltää rangaistuksen uhalla. Tulisi vain ennalta määrätä, miten niihin syyllistynyttä yksilöä kohdellaan. Rangaistusten on syytä olla ankaria, muttei lopullisia ja peruuttamattomia (kuten kuolemantuomio on).
Systeemi toimisi näin: Rikosten ennalta ehkäisyä varten yhteiskunnassa tulisi vallita empaattinen moraali, jota ylläpidetään jatkuvalla keskustelulla ja arvojen puntaroinnilla. Vallitsevien moraalisten arvojen rikkomisesta tulisi ensisijaisesti langettaa sosiaalinen, ei rikosoikeudellinen rangaistus. Vankilaan laitettaisiin lähinnä väkivalta-, omaisuus- ja seksuaalirikolliset. Autistisen systeemiajattelun logiikalla voidaan yhteiskunnassa vahinkoa aiheuttavat eristää siitä. Rangaistus ei siis olisi moraalinen, vaan käytännöllinen. Sen sijaan näiden rangaistujen rehabilitaation tulisi olla empaattista, ja sen tulisi olla selkeästi erillään rangaistuksesta. Vankiloissa ei siis olisi mitään sopeuttamisohjelmia, sillä empaattista yksilön tukea ei pidä liittää rangaistuksiin. Vasta kun rangaistus on suoritettu, on rangaistulle tarjottava positiivista vapautta aktiivisesti, eli mahdollisuutta palata arkeen ja sopeutua takaisin yhteiskuntaan.
Esimerkki: 1960-luvulla hipit uskoivat vapaaseen seksiin, jota konservatiivit pitivät moraalittomuutena. Hipit halusivat luoda oman vaihtoehtoisen yhteiskuntansa, jossa sosiaaliset hierarkiat ja muut konventiot on purettu. Olisiko heitä pitänyt lailla estää kokeilemasta tätä? Heidän projektillaanhan oli neljä mahdollista seurausta: 1) Se kielletään, mutta hipit toteuttavat sen silti; 2) Se kielletään eivätkä hipit toteuta sitä; 3) Sitä ei kielletä ja hipit onnistuvat toteuttamaan sen; 4) Sitä ei kielletä ja hipit epäonnistuvat sen toteuttamisessa. Näistä vaihtoehdoista neljäs toteutui. Esimerkki osoittaa, että kestävä moraali koetellaan käytännössä. Jos se ei kestä käytäntöä, sitten se ei ole käytännöllinen. Silti vapaata rakkautta tai mitä tahansa muuta ideaalia, vaikka kristillisiä perhearvoja, voi pitää periaatteina. Jos siltä tuntuu.
Uskon, että satunnaisesti valittujen sadan ihmisen otoksesta alle viisi olisi eri mieltä seuraavan väitteen kanssa: "Varkaus, murha ja raiskaus ovat moraalisesti väärin, ja niiden on oltava kiellettyjä." Olen itsekin tätä mieltä. Mutta mitä tarkoittaa kieltäminen?
Kieltojen ei tulisi olla lakeja, vaan ne tulisi muotoilla moraalisiksi ohjeiksi. Moraalisten ohjeiden on tarkoitus ennaltaehkäistä ei-toivottuja tekoja. Moraalin on oltava epämuodollista, empaattista, keskustelevaa ja ei-systemaattista. Eri olosuhteissa vallitsevat erilaiset tosiasiat, joten muodollisten sääntöjen noudattaminen ei ole moraalista, vaan tyhmää.
Kuinka moraaliset säännöt sitten voidaan laatia? Ainoa tapa on aktiivisen eettisen keskustelun ylläpitäminen. Keskustelun on ehdottomasti oltava ei-muodollista. Filosofian historiassa on paljon esimerkkejä siitä, miten verbaaliakrobatiaan yltävällä retoriikalla saadaan mustasta valkoinen ja luetaan toisten sanomisia kuin piru raamattua. Siksi muodolliset keskustelun säännöt eivät johda korkeatasoiseen eettiseen keskusteluun. On hylättävä ajatus lakeja muistuttavista moraalisäännöistä. Moraalia voidaan ylläpitää vain aktiivisella keskustelulla, jossa argumentteja ei kumota muodollisin perustein.
Esimerkiksi kuolemantuomion kannattaminen emotionaalisen "silmä silmästä, hammas hampaasta" -oikeudentajun perusteella on hyväksyttävä pätevänä argumenttina. Sen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta tällöin sitä ei tule pyrkiä kumoamaan, vaan hyväksymään se periaatteellisella tasolla. Käytännön tasolla kuolemantuomiota ei silti tarvitse panna täytäntöön, sillä siihen sisältyy sellaisia ongelmia kuin riski syyttömien tuomitsemisesta ja kysymys yksilön ja yhteisön tekemän murhan erosta (eli jos murhasta tulee tuomita kuolemaan, pitääkö kaikki murhaan osallistuneet teloittaa; tai jos syytön teloitetaan, miten se eroaa murhasta: eikö teloittajat, eli koko yhteiskunta, tulisi silloin myös teloittaa?). Tällöin olemme jälleen muodollisten sääntöjen maailmassa, ja huomaamme että niiden soveltaminen käytännössä on varsin epätoivoista.
Yksityishenkilöllä voi olla sellainen periaate, jonka mukaan kuolemantuomio olisi oikein mutta abortti sekä eutanasia väärin, eikä sitä vastaan tule väittää (joskin omat periaatteensa saa tietenkin ilmaista). Tästä ei seuraa että kenenkään moraalisten periaatteiden perusteella tulisi mitään kieltää lailla. Abortti ja eutanasia ovat tekoja joita tapahtuu joka tapauksessa, koska niin monen ihmisen mielestä niiden tekeminen ei ole epäeettistä. Ne ovat käytännössä tapahtuvia asioita, joiden salliminen on tosiasioiden tunnustamista. On käytännössä parempi tehdä ne valvotusti kuin salaa, jolloin esimerkiksi abortti on naiselle turvallisempi. Kuolemantuomio sen sijaan lähtee oletuksesta, että syytetty on sataprosenttisella varmuudella syyllinen, ja vaikka hänen tekemänsä toisen ihmisen hengen riisto on rangaistavissa, ei tekijän hengen riistäminen rangaistukseksi ole sitä. Tämä on käytännöllinen ristiriita, joka ilmenee tosimaailmassa kun siihen yritetään soveltaa teoreettisesti kehitettyä puhdasta periaatetta.
Periaatteet ylipäätään ovat mielemme laboratorio-olosuhteissa kehiteltyjä kuvitelmia, joita ei voi sovittaa yhteen todellisuuden kanssa. Siksi laissa määrättyjen rangaistusten olisi oltava käytännöllisiä, ei periaatteista johdettuja, eikä tuomitsevia ja kieltäviä. Moraali sen sijaan voi olla kieltävää, periaatteellista ja tuomitsevaa.
Hyvätkin lait ovat moraalittomia, koska ne ovat ennen tapahtumaa laadittuja ohjeita siitä miten reagoida kyseiseen tapahtumaan. Sen sijaan hyvä moraali on tulosta viisaasta harkinnasta, ei perinteistä tai periaatteista. Moraali muuttuu eri aikoina juuri siksi, että eri ajat ovat erilaisia. Fundamentalistinen kiinni pitäminen perinteistä on illuusiossa elämistä, sillä perinteidenkin merkitys muuttuu niiden kontekstin muuttuessa. Siksi moraali on luotava aina uudelleen.
Vaihtoehto: Lakien tulisi olla kuin autistin laatimia. Autistihan ymmärtää systeemejä, ei ihmisiä. Lakien siis tulisi olla ainoastaan "kylmiä" systeemejä, jotka ennalta määräävät mitä tietystä teosta seuraa. Ne eivät voi olla kieltoja: Varkautta, murhaa tai raiskausta ei pidä kieltää rangaistuksen uhalla. Tulisi vain ennalta määrätä, miten niihin syyllistynyttä yksilöä kohdellaan. Rangaistusten on syytä olla ankaria, muttei lopullisia ja peruuttamattomia (kuten kuolemantuomio on).
Systeemi toimisi näin: Rikosten ennalta ehkäisyä varten yhteiskunnassa tulisi vallita empaattinen moraali, jota ylläpidetään jatkuvalla keskustelulla ja arvojen puntaroinnilla. Vallitsevien moraalisten arvojen rikkomisesta tulisi ensisijaisesti langettaa sosiaalinen, ei rikosoikeudellinen rangaistus. Vankilaan laitettaisiin lähinnä väkivalta-, omaisuus- ja seksuaalirikolliset. Autistisen systeemiajattelun logiikalla voidaan yhteiskunnassa vahinkoa aiheuttavat eristää siitä. Rangaistus ei siis olisi moraalinen, vaan käytännöllinen. Sen sijaan näiden rangaistujen rehabilitaation tulisi olla empaattista, ja sen tulisi olla selkeästi erillään rangaistuksesta. Vankiloissa ei siis olisi mitään sopeuttamisohjelmia, sillä empaattista yksilön tukea ei pidä liittää rangaistuksiin. Vasta kun rangaistus on suoritettu, on rangaistulle tarjottava positiivista vapautta aktiivisesti, eli mahdollisuutta palata arkeen ja sopeutua takaisin yhteiskuntaan.
Esimerkki: 1960-luvulla hipit uskoivat vapaaseen seksiin, jota konservatiivit pitivät moraalittomuutena. Hipit halusivat luoda oman vaihtoehtoisen yhteiskuntansa, jossa sosiaaliset hierarkiat ja muut konventiot on purettu. Olisiko heitä pitänyt lailla estää kokeilemasta tätä? Heidän projektillaanhan oli neljä mahdollista seurausta: 1) Se kielletään, mutta hipit toteuttavat sen silti; 2) Se kielletään eivätkä hipit toteuta sitä; 3) Sitä ei kielletä ja hipit onnistuvat toteuttamaan sen; 4) Sitä ei kielletä ja hipit epäonnistuvat sen toteuttamisessa. Näistä vaihtoehdoista neljäs toteutui. Esimerkki osoittaa, että kestävä moraali koetellaan käytännössä. Jos se ei kestä käytäntöä, sitten se ei ole käytännöllinen. Silti vapaata rakkautta tai mitä tahansa muuta ideaalia, vaikka kristillisiä perhearvoja, voi pitää periaatteina. Jos siltä tuntuu.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
Presidentti-instituutio on kuollut - mitä tilalle?
Tänään 1.3.2012 Sauli Niinistö aloittaa uudessa työssään, johon hänet valittiin äänestämällä Suomelle uusi idoli... Vai oliko se Suurin Suomalainen? Vai Suurin Pudottaja?
On helppoa analysoida miksi, siis mistä syystä, Sauli Niinistö valittiin. Vaikeampaa on hahmottaa miksi, siis millaiseksi, mihin hommaan, Niinistö valittiin.
Ensimmäisen kysymyksen yksinkertainen vastaus: Siksi, että hän onnistui ylläpitämään kannatustaan kuuden vuoden ajan. Vaalien häviäminen voi politiikassa antaa nostetta joka kantaa vuosien päähän. Tämä ei ole tavatonta esimerkiksi USA:n republikaanien esivaaleissa, joissa presidenttiehdokkaaksi on nimitetty usein ehdokas, joka on aiemmin pyrkinyt muttei ole päässyt: 2012 kaikella todennäköisyydellä Mitt Romney (hävisi 2008), 2008 John McCain (hävisi 2000); 1992 Bush (hävisi 1980) ja 1980 Reagan (hävisi 1976). Ilmiö ei tietenkään ole mikään luonnonlaki, mutta sen avulla Niinistö voitti. Niin - voitti mitä? Miksi presidentti piti valita?
Toisen kysymyksen pilkkomisen voi aloittaa toteamalla seuraavaa: On epäselvää mistä presidentinvaaleissa oikein äänestetään. Suoran presidentinvaalin ristiriita on se, että äänestysprosentti on perinteisesti selvästi korkeampi presidenttiä valittaessa kuin eduskuntavaaleissa, saati sitten kunnallis- tai eurovaaleissa. Kuitenkin presidentillä on näissä vaaleissa valittavista toimijoista kaikkein vähiten valtaa. Sitä paitsi pienen valtion ulkopoliittinen liikkumavara on aina niin pieni, ettei presidentillä ole agendallaan kuin yksi kohta: "Älä mokaa".
Presidentin valinnasta onkin tullut abstraktien arvojen symbolinen kilpailurituaali. Toisella kierroksella eri kansanosat joko mieltävät toisen ehdokkaista omakseen ja äänestävät häntä, tai sitten eivät miellä eivätkä äänestä. Äänestyspäätöksen ratkaisevat mielikuvat eivät enää ole tekemisissä konkreettisen todellisuuden kanssa. Moni vasemmistolainen äänesti Haavistoa siksi, että sivarit, homot, vihreät humanistit ja muut maailmanparantajat sekä ylipäätään vähemmistöt mielletään heikoiksi ja Haavisto heidän edustajakseen, kun taas Niinistön katsottiin edustavan niitä joilla on jo valtaa ja asiat hyvin: lihavia teollisuuspatruunoita, Björn Wahlroosin näköisiä suomenruotsalaisia pankkiireja, geelitukkaisia nuoria pukumiehiä, jotka tienaavat finanssialalla enemmän pääomatuloja vuodessa kuin duunari saa kymmenessä vuodessa palkkaa. Tietysti liberaaleille ja edistyksellisille ei-konservatiiveille kyse on myös jonkinlaisesta edistyksellisten arvojen voimaannuttamiskarnevaalista ja lasikattomurskajaisista. Elisabeth Rehnin yllätysmenestys 1994 ja Tarja Halosen voitto 2000 antoivat tästä esimerkkiä, ja Pekka Haaviston miljoonan äänen saalis 2012 oli jatkoa.
Vastaavasti konservatiiveille presidentin pitää edustaa heidän arvojaan, joskin ne ovat nykyisin varsin hajallaan talousliberaalien kapitalistikonservatiivien, sosiaaliautoritääristen kypäräpappien ja enemmän keskustaan kuin keskustaoikeistoon lukeutuvien maltillisten jakautuessa omiin leireihinsä. Tietenkin kokoomukselle on merkitystä myös sillä että valtionpäämieheksi saadaan oikeistolainen ensimmäistä kertaa sitten Paasikiven, vaikkei valtaoikeuksista paljon mitään olekaan jäljellä. Ja nimenomaan valtaa puolueet tavoittelevat.
Presidentti ei siis käytä valtaa, toisin kuin eduskunta (ainakin sen enemmistö) ja hallitus. Tunnustan itseni niin naiiviksi, että oletan suurimman osan eduskuntavaaleissa äänestävistä oikeasti haluavan vaikuttaa lainsäädäntöön ja budjettipolitiikkaan. Voin tietysti olla väärässä, mihin viittaisi esimerkiksi julkkisehdokkaiden usein helpohko tie Arkadianmäelle.
Koska presidentin valinta suoralla kansanvaalilla on äänestäjille tärkeää, en pidä mielekkäänä itse vaalista luopumista. Mutta presidentillä pitäisi olla muutakin tekemistä kuin osallistua kauppakeskusten avajaisiin ja reissata kauppavaltuuskuntien mukana. Suora vallan lisääminen ei kuitenkaan sopisi pitkälle kehittyneeseen parlamentarismiimme. Sen sijaan voitaisiinkin harkita uudelleen vallanjakoa presidentin, eduskunnan puhemiehen ja pääministerin kesken. Ylipäätään pitäisi kysyä: Miten presidentin nykymuotoiselle tehtävälle saataisiin palautettua poliittista vallankäytön merkitystä?
Vaihtoehto: Suomen ulkopolitiikkaa johtaisi muiden tehtäviensä ohella hallitus eli valtioneuvosto. Valtioneuvoston puheenjohtajana toimisi joko pääministeri tai tasavallan presidentti. Pääministerin johtaessa presidentti toimisi eduskunnan ensimmäisenä puhemiehenä.
Systeemi toimisi näin: Presidentti valittaisiin edelleen kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Eduskuntavaaleissa istuva presidentti on automaattisesti "pääministeriehdokas", eli ehdolla valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Kunkin kansanedustajaksi pyrkivän ehdokkaan olisi ilmoitettava ehdolle asettuessaan kenen "valitsijamies" on, eli ketä he valituksi tullessaan tulisivat äänestämään valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Jos enemmistö valituista kansanedustajista äänestäisi presidenttiä, sitten hän toimisi hallitustunnustelijana, nimittäisi hallituksen ja ryhtyisi presidenttinä johtamaan valtioneuvostoa. Jos uusi eduskunta ei kannattaisi presidenttiä valtioneuvoston puheenjohtajaksi, valittaisiin sen johtoon pääministeri kuten nykyäänkin, ja presidentistä tulisi eduskunnan puhemies.
Valtioneuvoston puheenjohtaja olisi siis joko tasavallan presidentti tai pääministeri (jonka eduskunta kyllä aina nimittäisi kuten nykyisinkin). Valtioneuvoston johtajuus kuitenkin ratkaistaisiin pääministerin ja presidentin kesken kansan vaaleissa ilmaisemaa tahtoa noudattaen.
Esimerkki:
2020 eduskuntavaalit, (2018 valittu presidentti puolueensa "pääministeriehdokas" valtioneuvoston johtoon): Presidenttiä kannattava vaaliliitto saa eduskuntaan enemmistön. Vaalien jälkeen presidentti toimii hallitustunnustelijana ja esittää eduskuntaa hyväksymään enemmistöhallituksen, jota hän johtaa. Pääministerikin nimitetään, mutta hänen tehtävänsä on toimia valtioneuvoston varapuheenjohtajana.
2024 samanaikaiset presidentin- ja eduskuntavaalit: Presidenttiehdokkaat joutuvat jännäämään myös eduskuntavaalien tulosta, sillä tulevan presidentin valta riippuu tuloksesta. Jos häntä tukeva vaaliliitto ei saa enemmistöä eduskuntaan, valtioneuvostoa johtaa pääministeri ja presidentti toimii virkakautensa ensimmäiset neljä vuotta eduskunnan puhemiehenä. Vasta eduskuntavaaleissa 2028 hänellä on mahdollisuus tulla valtioneuvoston puheenjohtajaksi.
Näin presidentillä olisi parhaimmillaan (tai pahimmillaan!) sekä sisä- että ulkopoliittista valtaa saman verran kuin pääministerillä nykyään, mutta häneltä voitaisiin myös äänestää tuo valta pois ja sallia hänen vetäytyä arvokkaasti eduskunnan puhemieheksi. Presidentistä ei koskaan tulisi automaattisesti valtioneuvoston puheenjohtajaa, koska hallitustunnustelut voivat myös epäonnistua; olisi siis mahdollista käydä niinkin, että vaikka eduskunnan enemmistö olisikin presidentin kannattajia, nimitettäisiin silti presidentin sijaan pääministeri valtioneuvoston johtoon. Näin tasapaino äänestäjän, eduskunnan enemmistön ja presidentin välillä olisi parempi kuin nykykäytännössä, jossa eduskunnan enemmistö eli hallituspuolueiden johtohahmot päättävät lähes kaikesta ja äänestäjä saa vain vaikuttaa heidän valintaansa joka neljäs vuosi. Ehdotuksessani presidentinvaali olisi oletettavasti edelleen suosittu vaali äänestysaktiivisuuden näkökulmasta, mutta nyt sillä olisi myös suoraa poliittista painoarvoa. Presidentin äänestämisellä olisi merkitystä, toisin kuin idolin, Suurimman Suomalaisen tai Miss Suomen äänestämisellä.
On helppoa analysoida miksi, siis mistä syystä, Sauli Niinistö valittiin. Vaikeampaa on hahmottaa miksi, siis millaiseksi, mihin hommaan, Niinistö valittiin.
Ensimmäisen kysymyksen yksinkertainen vastaus: Siksi, että hän onnistui ylläpitämään kannatustaan kuuden vuoden ajan. Vaalien häviäminen voi politiikassa antaa nostetta joka kantaa vuosien päähän. Tämä ei ole tavatonta esimerkiksi USA:n republikaanien esivaaleissa, joissa presidenttiehdokkaaksi on nimitetty usein ehdokas, joka on aiemmin pyrkinyt muttei ole päässyt: 2012 kaikella todennäköisyydellä Mitt Romney (hävisi 2008), 2008 John McCain (hävisi 2000); 1992 Bush (hävisi 1980) ja 1980 Reagan (hävisi 1976). Ilmiö ei tietenkään ole mikään luonnonlaki, mutta sen avulla Niinistö voitti. Niin - voitti mitä? Miksi presidentti piti valita?
Toisen kysymyksen pilkkomisen voi aloittaa toteamalla seuraavaa: On epäselvää mistä presidentinvaaleissa oikein äänestetään. Suoran presidentinvaalin ristiriita on se, että äänestysprosentti on perinteisesti selvästi korkeampi presidenttiä valittaessa kuin eduskuntavaaleissa, saati sitten kunnallis- tai eurovaaleissa. Kuitenkin presidentillä on näissä vaaleissa valittavista toimijoista kaikkein vähiten valtaa. Sitä paitsi pienen valtion ulkopoliittinen liikkumavara on aina niin pieni, ettei presidentillä ole agendallaan kuin yksi kohta: "Älä mokaa".
Presidentin valinnasta onkin tullut abstraktien arvojen symbolinen kilpailurituaali. Toisella kierroksella eri kansanosat joko mieltävät toisen ehdokkaista omakseen ja äänestävät häntä, tai sitten eivät miellä eivätkä äänestä. Äänestyspäätöksen ratkaisevat mielikuvat eivät enää ole tekemisissä konkreettisen todellisuuden kanssa. Moni vasemmistolainen äänesti Haavistoa siksi, että sivarit, homot, vihreät humanistit ja muut maailmanparantajat sekä ylipäätään vähemmistöt mielletään heikoiksi ja Haavisto heidän edustajakseen, kun taas Niinistön katsottiin edustavan niitä joilla on jo valtaa ja asiat hyvin: lihavia teollisuuspatruunoita, Björn Wahlroosin näköisiä suomenruotsalaisia pankkiireja, geelitukkaisia nuoria pukumiehiä, jotka tienaavat finanssialalla enemmän pääomatuloja vuodessa kuin duunari saa kymmenessä vuodessa palkkaa. Tietysti liberaaleille ja edistyksellisille ei-konservatiiveille kyse on myös jonkinlaisesta edistyksellisten arvojen voimaannuttamiskarnevaalista ja lasikattomurskajaisista. Elisabeth Rehnin yllätysmenestys 1994 ja Tarja Halosen voitto 2000 antoivat tästä esimerkkiä, ja Pekka Haaviston miljoonan äänen saalis 2012 oli jatkoa.
Vastaavasti konservatiiveille presidentin pitää edustaa heidän arvojaan, joskin ne ovat nykyisin varsin hajallaan talousliberaalien kapitalistikonservatiivien, sosiaaliautoritääristen kypäräpappien ja enemmän keskustaan kuin keskustaoikeistoon lukeutuvien maltillisten jakautuessa omiin leireihinsä. Tietenkin kokoomukselle on merkitystä myös sillä että valtionpäämieheksi saadaan oikeistolainen ensimmäistä kertaa sitten Paasikiven, vaikkei valtaoikeuksista paljon mitään olekaan jäljellä. Ja nimenomaan valtaa puolueet tavoittelevat.
Presidentti ei siis käytä valtaa, toisin kuin eduskunta (ainakin sen enemmistö) ja hallitus. Tunnustan itseni niin naiiviksi, että oletan suurimman osan eduskuntavaaleissa äänestävistä oikeasti haluavan vaikuttaa lainsäädäntöön ja budjettipolitiikkaan. Voin tietysti olla väärässä, mihin viittaisi esimerkiksi julkkisehdokkaiden usein helpohko tie Arkadianmäelle.
Koska presidentin valinta suoralla kansanvaalilla on äänestäjille tärkeää, en pidä mielekkäänä itse vaalista luopumista. Mutta presidentillä pitäisi olla muutakin tekemistä kuin osallistua kauppakeskusten avajaisiin ja reissata kauppavaltuuskuntien mukana. Suora vallan lisääminen ei kuitenkaan sopisi pitkälle kehittyneeseen parlamentarismiimme. Sen sijaan voitaisiinkin harkita uudelleen vallanjakoa presidentin, eduskunnan puhemiehen ja pääministerin kesken. Ylipäätään pitäisi kysyä: Miten presidentin nykymuotoiselle tehtävälle saataisiin palautettua poliittista vallankäytön merkitystä?
Vaihtoehto: Suomen ulkopolitiikkaa johtaisi muiden tehtäviensä ohella hallitus eli valtioneuvosto. Valtioneuvoston puheenjohtajana toimisi joko pääministeri tai tasavallan presidentti. Pääministerin johtaessa presidentti toimisi eduskunnan ensimmäisenä puhemiehenä.
Systeemi toimisi näin: Presidentti valittaisiin edelleen kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Eduskuntavaaleissa istuva presidentti on automaattisesti "pääministeriehdokas", eli ehdolla valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Kunkin kansanedustajaksi pyrkivän ehdokkaan olisi ilmoitettava ehdolle asettuessaan kenen "valitsijamies" on, eli ketä he valituksi tullessaan tulisivat äänestämään valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Jos enemmistö valituista kansanedustajista äänestäisi presidenttiä, sitten hän toimisi hallitustunnustelijana, nimittäisi hallituksen ja ryhtyisi presidenttinä johtamaan valtioneuvostoa. Jos uusi eduskunta ei kannattaisi presidenttiä valtioneuvoston puheenjohtajaksi, valittaisiin sen johtoon pääministeri kuten nykyäänkin, ja presidentistä tulisi eduskunnan puhemies.
Valtioneuvoston puheenjohtaja olisi siis joko tasavallan presidentti tai pääministeri (jonka eduskunta kyllä aina nimittäisi kuten nykyisinkin). Valtioneuvoston johtajuus kuitenkin ratkaistaisiin pääministerin ja presidentin kesken kansan vaaleissa ilmaisemaa tahtoa noudattaen.
Esimerkki:
2020 eduskuntavaalit, (2018 valittu presidentti puolueensa "pääministeriehdokas" valtioneuvoston johtoon): Presidenttiä kannattava vaaliliitto saa eduskuntaan enemmistön. Vaalien jälkeen presidentti toimii hallitustunnustelijana ja esittää eduskuntaa hyväksymään enemmistöhallituksen, jota hän johtaa. Pääministerikin nimitetään, mutta hänen tehtävänsä on toimia valtioneuvoston varapuheenjohtajana.
2024 samanaikaiset presidentin- ja eduskuntavaalit: Presidenttiehdokkaat joutuvat jännäämään myös eduskuntavaalien tulosta, sillä tulevan presidentin valta riippuu tuloksesta. Jos häntä tukeva vaaliliitto ei saa enemmistöä eduskuntaan, valtioneuvostoa johtaa pääministeri ja presidentti toimii virkakautensa ensimmäiset neljä vuotta eduskunnan puhemiehenä. Vasta eduskuntavaaleissa 2028 hänellä on mahdollisuus tulla valtioneuvoston puheenjohtajaksi.
Näin presidentillä olisi parhaimmillaan (tai pahimmillaan!) sekä sisä- että ulkopoliittista valtaa saman verran kuin pääministerillä nykyään, mutta häneltä voitaisiin myös äänestää tuo valta pois ja sallia hänen vetäytyä arvokkaasti eduskunnan puhemieheksi. Presidentistä ei koskaan tulisi automaattisesti valtioneuvoston puheenjohtajaa, koska hallitustunnustelut voivat myös epäonnistua; olisi siis mahdollista käydä niinkin, että vaikka eduskunnan enemmistö olisikin presidentin kannattajia, nimitettäisiin silti presidentin sijaan pääministeri valtioneuvoston johtoon. Näin tasapaino äänestäjän, eduskunnan enemmistön ja presidentin välillä olisi parempi kuin nykykäytännössä, jossa eduskunnan enemmistö eli hallituspuolueiden johtohahmot päättävät lähes kaikesta ja äänestäjä saa vain vaikuttaa heidän valintaansa joka neljäs vuosi. Ehdotuksessani presidentinvaali olisi oletettavasti edelleen suosittu vaali äänestysaktiivisuuden näkökulmasta, mutta nyt sillä olisi myös suoraa poliittista painoarvoa. Presidentin äänestämisellä olisi merkitystä, toisin kuin idolin, Suurimman Suomalaisen tai Miss Suomen äänestämisellä.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Vaihtoehto nykymenolle
Nationalismi? Siis nationalismi? 2000-luvulla? Se olikin nationalismi?
Otetaanpa taaksepäin. Tyytymättömyyteni Suomen poliittista järjestelmää kohtaan kasvoi tasaisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana, sillä olen kokenut oman elämäni vaikeutuvan juuri tänä aikana eniten. Mutta moni oli jo aiemmin pettynyt, vihainen ja apaattinen.
Meillä oli kolmen taloudellisen etujärjestön poliittisten siipien valta vuosikymmeniä. Vuorollaan työnantajajärjestöjen kokoomus, ay-liikkeen SDP sekä MTK:n kepu saivat pitää pääministerin salkkua. Seurauksena oli politiikan jähmettyminen, vaihtoehtojen kuihtuminen ja korruption kasvu, samaan aikaan kun väitettiin ettei Suomessa ole poliittista korruptiota ollenkaan.
Meillä oli konsensus, jossa etujärjestöt lähestyivät toisiaan päästäkseen eroon vaalien aiheuttamista ikävistä heilahduksista. Työmarkkinoilla tehtiin tupoja, joissa saunan lauteilta toisilleen tutut keski-ikäiset miehet jakoivat kasvukauden hedelmiä. Sitten sosialismi ja takaraivossa tuntuva Neuvostoliiton paine katosi, eikä EK ole enää ollut kiinnostunut tarpeettomasta myönnytysten tekemisestä: se kun sai jopa SDP:n ajamaan omaa talouspolitiikkaansa. Köyhyys ja tuloerot kasvoivat.
Vaihtoehtoja politiikalle ei ole näkynyt, etenkin kun äänestysinto ymmärrettävästi on laskenut vaali vaalilta. Pienten puolueiden pääsy eduskuntaan on tehty vaikeaksi, ja sinne päässeiltäkin d'Hondt:n menetelmä vie kannatuksen oikeuttamia paikkoja ja jakaa niitä suurimmille. Kansalaisen mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen on tietoisesti ja päättäväisesti rajattu äänestämiseen kerran neljässä vuodessa.
Näissä olosuhteissa aloin haaveilla vaihtoehdosta vanhoille suurille puolueille. Toivoin, että saisimme eduskuntaan aivan uudenlaisen, vanhoja rakenteita ravistelevan voiman, joka saisi oikeasti muutettua vakiintunutta politiikkaa. Mutta mikä tämän voiman ideologinen tausta olisi? Sosialismi on haudattu jo 1980-luvulla, ja liberalismista on tehty kirosana uusliberalistisen talouspolitiikan myötä. Pitäisikö siis hakea jotain aivan uutta, kuten vihreää aatetta, joka julistaa olevansa "ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edessä"?
En tiennyt mikä uusi ideologia tulisi olemaan, mutta toivoin että edes jotain ilmaantuisi. Pitäisi varoa mitä toivoo. Olin nimittäin pohtiessani 1700-luvun liberalismia ja 1900-luvun sosialismia jättänyt laskuista kolmannen, 1800-luvulta peräisin olevat aatteen: nationalismin. Sen sijaan Timo Soini ei sitä ollut unohtanut.
Populismi hakee suosionsa siltä politiikan kentän alueelta, jossa sillä ei ole kilpailijoita. Euroopassa nationalismi on ollut huonossa huudossa vuodesta 1945 lähtien. Siksi ei ole ollut poliittisesti korrektia -eikä edes poliitikon uran kannalta turvallista- julistautua nationalistiksi. Monet alun perin nationalistiset liikkeet ja puolueet ovat asemoituneet poliittiseen keskustaan ei-sosialistisiksi liberaali- tai konservatiivipuolueiksi. Esimerkiksi kokoomuksen etuliite on Kansallinen, siis kansallismielinen eli nationalistinen. Puolue on kuitenkin viimeistään 1970-luvulla luisunut tästä ja vakiintunut talousliberaaliksi konservatiivipuolueeksi.
Koska populismi kerää kannatuksensa olemalla vaihtoehto vallitsevalle poliittiselle konsensukselle ja korrektiudelle, on sen käytännössä pakko erottautua muista mahdollisimman selkeästi retoriikallaan ja ohjelmallaan. Samaan aikaan on kuitenkin saatava suosiota, eli on löydettävä Veikko Vennamon tapaan "unohdettu kansa": sellainen kannatuspohja, joka kokee muiden puolueiden tarjoavan parhaimmillaankin vain pienempää pahaa. Esimerkiksi moni kypäräpappi-kokoomuksen kannattaja ei varmaankaan tunne oloaan kotoisaksi puolueensa euroliberaalien kanssa, mutta jos vaihtoehto on kepu tai demarit, on parempi joko äänestää kokoomusta tai jättää kokonaan äänestämättä. Ellei sitten esiin tule paremmin omia arvoja puhuttelevaa vaihtoehtoa. Ja 2011 sellainen tuli.
Mitä epäsuoremmin ja mitä pidemmällä viiveellä tyytymättömyytensä saa ilmaista, sitä rajumpana purkauksena se tulee. Tämän takia arabimaissa, joissa demokratia oli nimellistä (eli äänestää sai, mutta ehdokkaita oli vain yksi ja ääntenlaskussa epäselvyyksiä), kansa lähti kaduille ja hallitukset saivat valita vallankumouksen tai sisällissodan välillä. Gaddafi valitsi jälkimmäisen. Meillä Suomessa vaalien jälkeen kuplii neljä vuotta, ja kun sitten paineet purkautuvat, niin hallitus saa vain kenkää, eikä joudu kuopan reunalle kuten Gaddafille voi käydä. Jos nykysysteemin sijaan tyytymättömyytensä saisi purkaa suoraan kansalaisvaikuttamiseen heti kun alkaa ottaa päähän, ei tulisi näitä yllättävän Isoja Jööttejä, vaan politiikka arkipäiväistyisi eikä "unohdettua kansaa" pääsisi syntymään.
Nationalistinen Jöötti kuitenkin polskahti pyttyyn, ja löyhkä leviää. Tästä eteenpäin suomalaisessa politiikassa on jokaisen puolueen asemoitava itsensä suhteessa nationalismiin. Todennäköisesti ainakin kolme vanhaa etujärjestöjen sponsoroimaa suurpuoluetta yrittävät kauhoa nationalismin pökälettä pöntöstä vähintäänkin retoriikkaansa muuttamalla. Siinä tapauksessa jää pienpuoluiden vastuulle hakea vastavoimaa, joka vetäisisi huuhteluvipua.
Itse ajattelen nationalismin vastakohdan olevan rationalismi. Järkevä, harkitseva ja pragmaattinen politiikka, jossa asioiden perimmäinen olemus pyritään tunnistamaan. Esimerkiksi demokratian perimmäinen olemus on vallan jakaminen tasan eli "tasavaltaisuus", ei suinkaan enemmistön valta vähemmistöön nähden. Siksi pitäisi kehittää sellaista suoraa demokratiaa, jossa valta on jaettu mahdollisimman monelle, eikä yksinkertaisia kansanäänestyksiä joissa vähemmistö häviää ja pulinat pois.
Demokratian voi toki määritellä monella tapaa, mutta ainakaan minä en tulkitse sen tarkoittavan enemmistöpäätöksentekoa. "Kansanvalta" tarkoittaa sitä, että valta ei ole harvoilla tai yhdellä, vaan kaikilla. Enemmistöäänestykset ovat vain yleistyneet demokratiassa niin paljon, että menettelyä pidetään "demokraattisena", vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Amerikkalaisista lakisarjoista tuttuja juryja muistuttavat elimet päättivät asioista antiikin Ateenassa, ja sitä sanottiin demokratiaksi. Jäsenet valittiin arpomalla, ja homma toimi yksinkertaisesti siksi että viidentoista sattumanvaraisesti valitun ihmisen joukossa on huonollakin tuurilla vähintään yksi joka tietää miten toimia, ja saa puhuttua muut puolelleen.
Tarkoittaako demokratia sitten että kaikki pääsevät päättämään kaikista asioista? Minusta ei. Kyllähän nytkin rajataan pohjoiskarjalaiset pois Jyväskylän asioista päättämästä, tai vaasalaiset Lappeenrannan asioista. Alle 18-vuotiaat eivät saa äänestää ollenkaan. Samoin saamelaiskäräjillä ei ole sananvaltaa suomenruotsalaisten asioihin jne. Eli jo nyt äänivaltaa on rajattu sekä maantieteellisin että muilla perustein.
Suoraa demokratiaa pitää lisätä, mikä ei tarkoita enemmistön tyranniaa -siis että kaksi sutta ja lammas äänestää siitä mitä on päivälliseksi. Täytyy rajata ja keskittää tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet häntä koskeviin ja häntä lähellä oleviin asioihin. Työpaikalle, kodin ympäristöön ja yksilöä koskevaan lainsäädäntöön. Ensin pitää tietenkin saada kaikki kansalaiset liikkeelle ja mukaan johonkin yhteisöön.
Äänioikeus kuuluu kaikille, ja niiden jotka asioihin ovat perehtyneet pitää joutua äänestäjille selittämään että miten on järkevintä toimia. Suorassa demokratiassa (tai antiikin mallissa) he vain eivät olisi ammattipoliitikkoja joiden työpaikka riippuu siitä miten hyvin mielikuvat onnistutaan myymään joka neljäs vuosi. Populistiset demagogit ovat nimenomaan edustuksellisen demokratian ongelma.
Otetaanpa taaksepäin. Tyytymättömyyteni Suomen poliittista järjestelmää kohtaan kasvoi tasaisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana, sillä olen kokenut oman elämäni vaikeutuvan juuri tänä aikana eniten. Mutta moni oli jo aiemmin pettynyt, vihainen ja apaattinen.
Meillä oli kolmen taloudellisen etujärjestön poliittisten siipien valta vuosikymmeniä. Vuorollaan työnantajajärjestöjen kokoomus, ay-liikkeen SDP sekä MTK:n kepu saivat pitää pääministerin salkkua. Seurauksena oli politiikan jähmettyminen, vaihtoehtojen kuihtuminen ja korruption kasvu, samaan aikaan kun väitettiin ettei Suomessa ole poliittista korruptiota ollenkaan.
Meillä oli konsensus, jossa etujärjestöt lähestyivät toisiaan päästäkseen eroon vaalien aiheuttamista ikävistä heilahduksista. Työmarkkinoilla tehtiin tupoja, joissa saunan lauteilta toisilleen tutut keski-ikäiset miehet jakoivat kasvukauden hedelmiä. Sitten sosialismi ja takaraivossa tuntuva Neuvostoliiton paine katosi, eikä EK ole enää ollut kiinnostunut tarpeettomasta myönnytysten tekemisestä: se kun sai jopa SDP:n ajamaan omaa talouspolitiikkaansa. Köyhyys ja tuloerot kasvoivat.
Vaihtoehtoja politiikalle ei ole näkynyt, etenkin kun äänestysinto ymmärrettävästi on laskenut vaali vaalilta. Pienten puolueiden pääsy eduskuntaan on tehty vaikeaksi, ja sinne päässeiltäkin d'Hondt:n menetelmä vie kannatuksen oikeuttamia paikkoja ja jakaa niitä suurimmille. Kansalaisen mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen on tietoisesti ja päättäväisesti rajattu äänestämiseen kerran neljässä vuodessa.
Näissä olosuhteissa aloin haaveilla vaihtoehdosta vanhoille suurille puolueille. Toivoin, että saisimme eduskuntaan aivan uudenlaisen, vanhoja rakenteita ravistelevan voiman, joka saisi oikeasti muutettua vakiintunutta politiikkaa. Mutta mikä tämän voiman ideologinen tausta olisi? Sosialismi on haudattu jo 1980-luvulla, ja liberalismista on tehty kirosana uusliberalistisen talouspolitiikan myötä. Pitäisikö siis hakea jotain aivan uutta, kuten vihreää aatetta, joka julistaa olevansa "ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edessä"?
En tiennyt mikä uusi ideologia tulisi olemaan, mutta toivoin että edes jotain ilmaantuisi. Pitäisi varoa mitä toivoo. Olin nimittäin pohtiessani 1700-luvun liberalismia ja 1900-luvun sosialismia jättänyt laskuista kolmannen, 1800-luvulta peräisin olevat aatteen: nationalismin. Sen sijaan Timo Soini ei sitä ollut unohtanut.
Populismi hakee suosionsa siltä politiikan kentän alueelta, jossa sillä ei ole kilpailijoita. Euroopassa nationalismi on ollut huonossa huudossa vuodesta 1945 lähtien. Siksi ei ole ollut poliittisesti korrektia -eikä edes poliitikon uran kannalta turvallista- julistautua nationalistiksi. Monet alun perin nationalistiset liikkeet ja puolueet ovat asemoituneet poliittiseen keskustaan ei-sosialistisiksi liberaali- tai konservatiivipuolueiksi. Esimerkiksi kokoomuksen etuliite on Kansallinen, siis kansallismielinen eli nationalistinen. Puolue on kuitenkin viimeistään 1970-luvulla luisunut tästä ja vakiintunut talousliberaaliksi konservatiivipuolueeksi.
Koska populismi kerää kannatuksensa olemalla vaihtoehto vallitsevalle poliittiselle konsensukselle ja korrektiudelle, on sen käytännössä pakko erottautua muista mahdollisimman selkeästi retoriikallaan ja ohjelmallaan. Samaan aikaan on kuitenkin saatava suosiota, eli on löydettävä Veikko Vennamon tapaan "unohdettu kansa": sellainen kannatuspohja, joka kokee muiden puolueiden tarjoavan parhaimmillaankin vain pienempää pahaa. Esimerkiksi moni kypäräpappi-kokoomuksen kannattaja ei varmaankaan tunne oloaan kotoisaksi puolueensa euroliberaalien kanssa, mutta jos vaihtoehto on kepu tai demarit, on parempi joko äänestää kokoomusta tai jättää kokonaan äänestämättä. Ellei sitten esiin tule paremmin omia arvoja puhuttelevaa vaihtoehtoa. Ja 2011 sellainen tuli.
Mitä epäsuoremmin ja mitä pidemmällä viiveellä tyytymättömyytensä saa ilmaista, sitä rajumpana purkauksena se tulee. Tämän takia arabimaissa, joissa demokratia oli nimellistä (eli äänestää sai, mutta ehdokkaita oli vain yksi ja ääntenlaskussa epäselvyyksiä), kansa lähti kaduille ja hallitukset saivat valita vallankumouksen tai sisällissodan välillä. Gaddafi valitsi jälkimmäisen. Meillä Suomessa vaalien jälkeen kuplii neljä vuotta, ja kun sitten paineet purkautuvat, niin hallitus saa vain kenkää, eikä joudu kuopan reunalle kuten Gaddafille voi käydä. Jos nykysysteemin sijaan tyytymättömyytensä saisi purkaa suoraan kansalaisvaikuttamiseen heti kun alkaa ottaa päähän, ei tulisi näitä yllättävän Isoja Jööttejä, vaan politiikka arkipäiväistyisi eikä "unohdettua kansaa" pääsisi syntymään.
Nationalistinen Jöötti kuitenkin polskahti pyttyyn, ja löyhkä leviää. Tästä eteenpäin suomalaisessa politiikassa on jokaisen puolueen asemoitava itsensä suhteessa nationalismiin. Todennäköisesti ainakin kolme vanhaa etujärjestöjen sponsoroimaa suurpuoluetta yrittävät kauhoa nationalismin pökälettä pöntöstä vähintäänkin retoriikkaansa muuttamalla. Siinä tapauksessa jää pienpuoluiden vastuulle hakea vastavoimaa, joka vetäisisi huuhteluvipua.
Itse ajattelen nationalismin vastakohdan olevan rationalismi. Järkevä, harkitseva ja pragmaattinen politiikka, jossa asioiden perimmäinen olemus pyritään tunnistamaan. Esimerkiksi demokratian perimmäinen olemus on vallan jakaminen tasan eli "tasavaltaisuus", ei suinkaan enemmistön valta vähemmistöön nähden. Siksi pitäisi kehittää sellaista suoraa demokratiaa, jossa valta on jaettu mahdollisimman monelle, eikä yksinkertaisia kansanäänestyksiä joissa vähemmistö häviää ja pulinat pois.
Demokratian voi toki määritellä monella tapaa, mutta ainakaan minä en tulkitse sen tarkoittavan enemmistöpäätöksentekoa. "Kansanvalta" tarkoittaa sitä, että valta ei ole harvoilla tai yhdellä, vaan kaikilla. Enemmistöäänestykset ovat vain yleistyneet demokratiassa niin paljon, että menettelyä pidetään "demokraattisena", vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Amerikkalaisista lakisarjoista tuttuja juryja muistuttavat elimet päättivät asioista antiikin Ateenassa, ja sitä sanottiin demokratiaksi. Jäsenet valittiin arpomalla, ja homma toimi yksinkertaisesti siksi että viidentoista sattumanvaraisesti valitun ihmisen joukossa on huonollakin tuurilla vähintään yksi joka tietää miten toimia, ja saa puhuttua muut puolelleen.
Tarkoittaako demokratia sitten että kaikki pääsevät päättämään kaikista asioista? Minusta ei. Kyllähän nytkin rajataan pohjoiskarjalaiset pois Jyväskylän asioista päättämästä, tai vaasalaiset Lappeenrannan asioista. Alle 18-vuotiaat eivät saa äänestää ollenkaan. Samoin saamelaiskäräjillä ei ole sananvaltaa suomenruotsalaisten asioihin jne. Eli jo nyt äänivaltaa on rajattu sekä maantieteellisin että muilla perustein.
Suoraa demokratiaa pitää lisätä, mikä ei tarkoita enemmistön tyranniaa -siis että kaksi sutta ja lammas äänestää siitä mitä on päivälliseksi. Täytyy rajata ja keskittää tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet häntä koskeviin ja häntä lähellä oleviin asioihin. Työpaikalle, kodin ympäristöön ja yksilöä koskevaan lainsäädäntöön. Ensin pitää tietenkin saada kaikki kansalaiset liikkeelle ja mukaan johonkin yhteisöön.
Äänioikeus kuuluu kaikille, ja niiden jotka asioihin ovat perehtyneet pitää joutua äänestäjille selittämään että miten on järkevintä toimia. Suorassa demokratiassa (tai antiikin mallissa) he vain eivät olisi ammattipoliitikkoja joiden työpaikka riippuu siitä miten hyvin mielikuvat onnistutaan myymään joka neljäs vuosi. Populistiset demagogit ovat nimenomaan edustuksellisen demokratian ongelma.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)